Kesän päivityksiä: Kissaketynä

Kesän aikana olen käynyt kahdesti hoitamassa Saarten bengalinkissoja. Eka kerta oli Juhannuksen aikaan, jolloin pennut olivat vajaan kahden viikon ikäisiä. Toinen kerta oli karsintojen jälkeisellä viikolla. Siloin pikku otukset olivat seitsemänviikkoisia.

Eka kerralla Susi ja Torokin olivat paikalla. Pirre ja Rinttu tulivat mukaan. Tytöillä riitti kissoissa ihmettelemistä. Pirre oli enemmän oma itsensä, vaikka ymmärsi kyllä vähän varoa. Riina taas ei oikein osannut vapautua koko aikana. Se kurkki aina, että tuleekohan tuon nurkan takaa kissa, ja luikki tarvittaessa pakoon. Viimeisenä päivänä se oli jo vähän rohkeampi ja uskalsi sentään samaan huoneeseen kissojen kanssa.

Toisella kerralla hoidettavana oli vain kissoja, kaikki koirat olivat lähteneet mukaan lomailemaan. Pirre ja Riinakin pääsivät lomailemaan mökille äidin ja isän kanssa. Kissanpennut olivat kehittyneet huimasti. Tuntui ihan käsittämättömältä, että miten sen ikäinen kissa voi osata hypätä pöydälle, kun koirat ovat saman ikäisinä vielä niin kömpelöitä. Yhtenä aamuna, töistä tullessa, olivat kissat järjestäneet pienen yllätyksen. Neljästä pennusta kolmea ei löytynyt mistään. Tiesin, että eivät ne ole keittiöstä mihinkään päässeet, kun ovi oli kiinni koko yön. Pentuja ei löytynyt pesästä, ei hiekkalaatikosta, eikä tullessani auki olleista laatikoistakaan. Katsoin muutkin laatikot varmuuden vuoksi. Seuraavaksi tarkistin, etteivät aikuisten kissojen mahat pömpötä, etteivät ole popsineet pikkuisia. Naurettava ajatus, myönnän, kun ovat olleet yhdessä jo pitkään eikä missään näkynyt verta tms. Päätin kokeilla koiramaista temppua: aloin laittaa kissoille ruokaa. Ajattelin, että ehkä ne kertovat maukumalla missä ovat, jos nälkäisinä kuulevat ruokaan liittyviä ääniä. Ja niinhän ne maukuivat. Aikaisemmin sulkemani laatikon takaa. Siellä ne olivat olleet piilossa, mistä syystä sinne olivatkaan menneet. Seikkailunhalusta kai. Avasin laatikon, ja sieltä niitä alkoi tupsahdella. Vähän hämmentyneen näköisinä, mutta ei niillä mitään hätää ollut. Ja ruoka maistui.

Muutaman päivän hoitoreissun jälkeen lähdin kotiin. Jalat ja kädet enemmän tai vähemmän täynnä pieniä kynnen jälkiä, mutta onnellisena siitä että sain hoitaa pienokaisia.